Täältä pääset tutustumaan Villa Emmaan enemmän ♥

Villa Emmassa siirtyi Lilyyn! Tule mukaan! ♥


Hei!

Olen siirtynyt kirjoittamaan blogia Lilyyn eli alla olevaan osoitteeseen!




Tämä blogi säilyy entisellään, joten jos haluat kommentoida jotain vanhoja postauksia, näen jutut edelleen. :)


Ihanaa kevättä ja tervetuloa uuteen Villa Emmaan!




Hetki Naisena olemisesta


Hyvät Ystävät, Naiset ja kaikki ihanat ihmiset!

Oletteko koskaan ajatelleet (olette varmaan), että miksi se naisena oleminen on välillä niin vaikeaa?
Milloin on liian lihava, liian laiha tai jotenkin muuten vaan roikkuva. No, minä en ole koskaan ollut liian laiha, pois se minusta. Aina on ollut (ainakin omasta mielestä) matkakasseja mukana.
Välillä on voinut miettiä, onko eväsreppu nyt liian painava edessä vai takana.



Entä se naama sitten. Milloin on liian kalpea, liian punakka, epätasainen, hajuton, mauton ja väritön. Liikaa meikkiä, liian vähän, väärä sävy, huonot välineet.


Päästä puhumattakaan. On länttää, kohoa, pystyä, väritöntä, värikästä.
On ollut erilaiset punaisen sävyt, mustan ja tumman eri variaatiot. Joskus nuorena hulluudessa tuli kokeiltua hetki blondinakin. Ei passannut. :)

Se tämä hiusten malli on sitten varsin haastava. 
Milloin se on hankala, liian pitkä tuosta, liian lyhyt tästä. Olen yrittänyt kasvattaa, olen leikkauttanut ja kaikkea siltä väliltä. 


KAIKKI MUUT ON AINA paljon kauniimpia, naisellisempia, nätimpiä ja kaikkea.

Rakennetaanko se jo laitoksella meille tytöille se sellainen malli, että sitä ei osaa itseään arvostaa?
 Ei näe itsessään niitä sellaisia asioita, mitkä ovat kauniita.


Minä ainakin olen sellainen nainen, että eläisin pitkään kehuilla ja erilaisilla liirumlaarumeilla. :D

Ja toki niitä välillä saankin ja silloin ne mieltä lämmittävät.



Alla oleva kuva lämmittää myös mieltäni. Se kertoo minusta ehkä juuri sellaisena kuin olen. Voin rohkeasti rompostella kumosissa, olen melkein aina villasukissa ja voin ihan vapaasti olla sellainen kuin olen. Lyön mieheltäni saadun karvalakin korville ja kolaan lunta tai pilkon puita. Ajan nurmikot, raahan, vedän ja työnnän.


Olen riski. Olen tärkeä.


Minä tykkään itsestäni kuitenkin lähes sellaisena kuin olen. Kaikkine ylimääräisine lisäkiloineni ja muine vaivoineni ja kolotuksineni.

Välillä se on varsin vaikeaa, mutta mitä enemmän ikää tulee- sen paremmin sitä näkee asioita ja itseään eri perspektiivistä.



Haluaisin jakaa teille myös toisen bloggarin ajatuksia aiheesta, mistä minäkin sain idean tähän omaan postaukseen. Jaana My life-blogista on yksi niistä ihmisistä, jonka ulkonäköä, "freessiyttä" ja sitä naiseutta olen ihaillut jo useamman vuoden ajan. 



Jaana oli kirjoittanut blogiinsa aiheesta "Mistä tietää, että on nelikymppinen?"
Kirjoitus oli mukavan rempseä, mutta myös ajatuksia herättävä.



Ei elämä lopu mihinkään numeroon tai ikään. 

Arvostetaan itseämme naiset ja miehet. 
Sellaisena kuin olemme! 

OLET TÄRKEÄ!





Tuliko tehtyä lupauksia?


Hyvää huomenta Villa Emmasta!

Täällä on päästy taas arkirytmiin "lomalla" venymisen sijaan. 
Talvimyrskystäkin selvitty ilman sähkökatkoja tai muita ongelmia. Nostan kyllä suuresti hattua kaikille niille arjen sankareille, jotka auttavat meitä selviämään näistä luonnonmullistuksista.

Joulukin on taakse jäänyttä elämää ja niin mukavaa, kuin joulun odotus onkin - on ihanaa päästää se talven ja tulevan kevään raikkaus sisään.

Meillä on vielä kuusi sisällä, mutta siitä on riisuttu jo yli puolet koristeista. Se on ollut niin kaunis luonnonpuuna tuossa nurkassa, ettemme hennoneet sitä vielä heivata pihalle.
Joulua siinä ei niinkään enää ole, valot vain.
Tänään kuusi pääse haistelemaan raikasta tuulta pihalle.



Miten sinun joulu ja Uusi vuosi meni?



Tuliko tehtyä Uuden vuoden lupauksia?

Minä tein.
Tänä vuonna keskityn enemmän itseeni ja omaan hyvinvointiin.
Elän terveellisemmin, ajattelen positiivisemmin ja liikun enemmän.
Arvostan itseäni.

Perheenä päätimme (minä päätin), että teemme reissuja, erilaisia asioita ja keskitymme avartamaan maailmaamme muuallekin kuin tähän kotipihaan. 


Vuosi on aika kivasti lähtenyt jo siltä osin käyntiin, että mielen ja kehon kevennys on aloitettu, reissu on suunnitelmissa ja olen ajatellut varata itselleni ajan johonkin hemmotteluhoitoon, missä saataisiin emäntään vähän väriä.



Antoisaa Uutta Vuotta Sinulle!
Ollaanpa taas kuulolla.



Haaveita nukkumisesta ja unelmien työstä

Aamuinen tervehdys!

Täällä sitä ollaan kirjoittamassa jo melkein kukonlaulun aikaan. Ei vaiskaan, kellohan on jo seitsemän. Pari kuppia kahvia ja leivät on menneet jo parempiin suihin. No jaa, oliko leivän päällä vihreää? No, ei ollut.


Olen tässä samalla miettinyt, että pitäisi opetella nukkumaan. Osaisikohan tuota vielä? Kun on harrastanut tätä yökukkumista jo kohta kolmatta vuotta, niin kaikki on aloitettava alusta. Ja se puhelin pois sängystä! 
Mutta, kun siitä on niin näppärä tarkastaa yöllä ( jos valvoo aamuyöstä), että minkälaisia rikosuutisia missäkin päin maailmaa on tapahtunut. Erityisesti ulkomailla tapahtuneet ovat todella tärkeitä tuohon aikaan. Voi selkäkeikkanaurut!!!
Melkein kuin olisin rikostoimittaja. 
Tuleehan siinä samalla lukaistua Feispuukista, onko kukaan tehnyt tärkeitä ajankohtaisia päivityksiä. No, entäpä sitten jos jotakin on jossain ryhmässä kohdannut epäonni ja siihen kirjoitetut kommentit ovat jostain syystä YÖLLÄ todella tärkeitä luettavia.

Oletko sinä huomannut, että harhaudut nettiä selatessasi johonkin ihan muualle, mihin lopulta olit edes menossa?


Edelliseen postaukseen viitaten, minä täällä olen jatkanut unelmien haaveiluja. Eihän sitä koskaan tiedä. Aina kannattaa yrittää. Kun tulisi vähän lunta, niin mieli olisi vähän kirkkaampi (ehkä.)
Tai luulen, että se kirkastuisi myös vähän jos nukkuisi pidempiä yöunia.
Ja jos joku miettii, mitä ihmettä meillä kukutaan aamuyöstä, niin lapsemme ruukaa herätä 3-5 välillä kyselemään äitiä tai milloin mitäkin tarpeita. Onneksi tosin sekin on nyt ollut vähenemään päin ja mennään enää yhden herätyksen taktiikalla. :)

Liekö taikana ollut nyt se, että äiti on alkanut änkeämään lapsen sänkyyn iltaisin lukemaan. Poikanen kyllä arveli yhtenä iltana, että kohta rysähtää. Meidän sanavalmis 2v sutkauttelee milloin minkäkinlaisia kommentteja. Keneen lie tullut. 
Aika mahtava tunne, kun huomaa siinä niin itseään ja meitä kumpaakin ylipäätään. 

Tässä sanavalmis töömies katselee tiluksiaan karvahatu päässä, kuten hän itse sanoo.
Välillä hän on myös maanviljelijä. Jostain syystä äidille on jääneet roolit hevonen, norsu ja lehmä. Isi on päässyt jopa kauppiaaksi, tosin on hänkin ollut kerran kahvilassa norsuna. ;)


Mutta, sananen vielä niistä haaveista. 
Minulla on paikka ensi syksynä mihin mennä. Silti mietin, mitä muuta sitä elämässään voisi vielä tehdä. Olisiko se liian epärealistista tehdä jotain sellaista, mitä joku muukin? Miksikään vapaataiteilijaksi en ole nyt alkamassa, mutta olen ihan tosissaan miettinyt, että mitä muuta se voisi olla. En osaa tehdä käsilläni mitään sellaista, mitä voisi myydä. Osaan kirjoittaa, mutta mihin kirjoittaisin? No, lastenkirjojen teosta olen joskus haaveillut, mutta...
Ihmisiä osaan kuunnella, auttaa ja jakaa positiivisuutta. Osaan nähdä asioista erilaisia puolia. Osaan olla asiakaspalvelija. Osaan kohdata erilaisuutta. Osaan markkinoida.

On vielä liian monta aukkoa, mutta uskon että aukot täyttyvät ja palat loksahtelevat paikoilleen. Ennen pitkää. 




Mutta, sitä ennen me kokeillaan miten Poikasen sanoin "rattikelkka" kulkee!




Reipasta päivää sulle! 



Ahkerat työmyyrät



Lämmin kiitos kaikista niistä ihanista sanoista, joita sain edelliseen postaukseen! 
Olette aarteita!
On ihana, kun ihmiset laittavat viestiä puhelimeenkin, kun joku kirjoitus on kolahtanut. Se lämmittää se! Palaan niihin vielä illemmalla, mutta nyt eiliseen päivään.



Olimme koko perheellä eilen jatkamassa roviohommia. Ja kylläpä olikin tehokasta hommaa. Minimieskin jaksoi touhuta hikipäässä ja vaikka välillä meinasi tulla eri mielisyyttä työhommien jaosta ja koneiden käytöstä isin kanssa, niin kaikesta selvittiin. 



Joka työmaallehan kuuluu aina vähän eriäviä mielipiteitä.




Uskomatonta, mitä sitä tuommoinen 2-vuotias jaksaa touhuta ja teputtaa. Siinä kantoi lautoja ja rautaromuja kierrätyslavalle niin kuin muutkin.
Me on kyllä opetettu hänet pienestä pittäin työn makkuun ja joka paikassa melkein on matkassa, niin kyllähän sitä siinä oppii. Ja saahan niistä hommista joskus palkkaakin, joita voi käydä sitten tuhlaamassa vaikka paikallisessa K-marketissa valmiiksi katsottuun traktoriin tai Puuha Pete-rasiaan.
Joskus tehdään ostosmatkoja kaupunkiinkin tuhlauksen toivossa, niin kuin aikuisetkin ruukaa tehdä.
Siellä niistä rahoista ainakin pääsee.


Se on muuten tuo tuli sitten merkillinen elementti. 
Sitä katsoessa rauhoittuu, savun tuoksusta (yleensä ) tulee hyvä mieli, sen ääressä voi juoda kahveeta ja lämmitellä. Ja mikä ilo siitä tulee, kun sinne saat heittää palan historiaasi!
Helpotus! Sinne meni! Joutaakin.




Mutta, aivan kuten edellisessä postauksessa kerroin, raivaaminen ei vie muistoja vaikka tavaraa vähentää. 

Toki tulessa on varjopuolensakin ja välillä on osattava olla Tulen Herrana. :)


Mutta, jotta koko päivä ei olisi ollut ihan työntekoa, niin juotiinhan me tietenkin retkikahvit. Styroksilevy pyllyn alle, yksi istui pölkyn nokassa ja toinen kukkalaatikon päällä.
Ja Minimiehen sanoin: "Ollaan retkellä!"



Huomannet vaatetuksesta, että me ei olla työmaalla seisoskeltu. :D


Näistä pienistä asioista rakentuu ne suuret unelmat! 


No, mitäs sinä touhusit?





Tänään meillä on työ-ja hoitopäivä. Lähdetään vähän ihmisten ilmoille.;)

Mukavaista päivää Sinulle!

Unelmia - jos voisin...


Mitä sinä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain?
Jos sinulla olisi varaa, rahaa, hynkkyä, paalua...
Jos sitä olisi ihan ylettömästi. 
Miljoonia ja miljoonia...

Voiko se olla edes mahdollista?
Kyllä se voi. 

Olen alkanut muodostamaan elämästä juuri sellaista, mistä haaveilen. 
Kun ikää tulee, vierellä olevat ikääntyvät, huomaa oman elämänsä rajallisuuden.
Jos haluaa tehdä jotain sellaista, mistä on aina haaveillut- se on tehtävä nyt. Tässä hetkessä ja elämässä. 

En ehkä voita lotossa (toki toivon sitä), mutta voin tehdä asioita ainakin aluksi pienemmällä mittakaavalla. Miniatyyristi.


Olen aloittanut jo jokin vuosi sitten ympärillä olevien tavaroiden, asioiden ja myös joidenkin ihmisten Konmarittamisen. Jos joku ottaa enemmän kuin antaa, silloin on aika antaa mennä. Luopua, vähentää, realisoida. En varsinaisesti Konmarita, mutta tuohan tuntuu olevan nykyään muotisana, mikä on kaikkien helppo ymmärtää. :)



"Heti ei tarvitse syödä koko kakkua, vaan voi haukata palan kerrallaan."

Minulla on ollut unelma.
3 lasta, mies, oma talo ja hyvä elämä. Näillä sanoilla haaveilin jo lapsena. Siitä, että saisin hyvän elämän. Omalla tavallaan olen saanut nämä kaikki.

En ehkä kaikkea ihan niin konkreettisesti kuin moni ajattelee. Mutta, minun unelmassani ja elämässäni, 

Entä työ sitten?
Se tulee mukana kärkipäässä, mutta ette uskokaan miten paljon olen viime aikoina miettinyt kysymystä: " Mihin muuhun minua vielä tarvittaisiin?" 
" Mitä muuta voisin vielä tehdä elämässä?"

En ole vielä keksinyt vastausta. Palaan vanhaan ja niinkuin eräs kollegani sanoi - voit miettiä sitä siinä samalla. Ehkä mietin, ehkä en.
Ehkä näen sitten taas työn erilaisena ja uudenlaisena haasteena tähän hetkeen.

Ehkä joskus mietin Aina Inkerin tavoin "pitääkö kaiken aina muuttua?!"  Kyllä, useimmiten muutokset ovat hyväksi. Ainakin minulle.
Saman jurraaminen ei ole minun juttu, enkä voisi kuvitellakaan että eläkkeelle (jos sellainen joskus on) asti jurraisin paatuneesti jossain samassa vanhassa, vakaassa työpaikassa pinttynein tavoin ja itseeni ja muihin leipääntyneenä. Riemastuisin aina kun nuoremmat ehdottaisivat muutoksia. Ei, se ei ole osa minua. En halua leikkiä sellaista leikkiä.

Olen saanut seurata melko läheltä muutamia tuttavia, jotka ovat tehneet rohkeita irtiottoja elämässään. En ole huomannut, että he olisivat asiaa katuneet. Pikemminkin olen huomannut ilon palaavaan heidän kasvoilleen.


Olemme aloittaneet myös melkein elämänmittaisen raivauksen ihan konkreettisella tasolla omistamastamme materiaalista. Olemme jatkaneet keräämisperinnettä jo kolmannessa sukupolvessa. Kun tavaroista ja esineistä päästää irti, saa tilalle tyhjää tilaa. Tilaa kuunnella omia ajatuksia. Sellaisia, jotka eivät ole vielä päässeet tähän maailmaan Tähän elämään. 
Koska aikaisempien sukupolvien asiat ja elämä on hallinnut materialismin tavoin, kietoutuneena ja imaisten kuin iilimato, ihossa kiinni. Joskus asioista ja menneestä pitää vain repäistä itsensä irti. 
Vaikka hävitämme asioita, emme hävitä muistoja.

No, jos minulla olisi sitä rahaa - mitä sitten tekisin? 
Olisinko onnellisempi ja haalisin lisää tavaraa?

Ehkä haalisin jotain. Sellaista, mistä tulee hyvä mieli, mikä on meidän mielestä kaunista ja käytännöllistä. Ehkä voisin ostaa vähän Marimekkoa, useammassa värissä. No, ehkä olisin kuitenkin edelleen mustavalkoinen.

Mutta, sitä ennen.
Voin nauttia niistä vanhoista kahvikupeista, jotka olen anopin peruja saanut. 
Niistä, joista juotiin vain jouluna ja juhannuksena. Ja silloin kun tuli "parempia vieraita." Ne kultareunaiset, kaareutuvat tassit. Ne pesen aina käsin, nautin niistä vain parasta kahvilaatua. Pauligin uutuuskahveja. Niitä, jotka maksavat yli vitosen paketti. 
Kuuntelen hyvää musiikkia. Maistelen, otan hyvän keksin. Katson perhettäni. Elämääni. 

-"Kylläpä meillä onkin kauniit keittiönkaapin ovet!Niin ihana tuo mustavalkoinen taulu. Tulen siitä aina hyvälle tuulelle.Onpa hyvää tämä kahvi. Tämä hetki. Elämä." 
Kun minulla ei ole paljoa, nautin vähästä. Saan siitä iloa. Paljon iloa. Paljon enemmän kuin Marimekosta. Vaikka tykkään siitäkin.



No, palataanko vielä siihen työhön. Aika usein huomaan miettiväni, että olisipa ihana olla tuolla töissä - kun näen kuvan jostain sisustusliikkeestä, missä on minun silmää hiveleviä esineitä.
Olisinko onnellinen? Mitä sitten, kun kyllästyisin tavaroihin? Olisin tavaroiden orja.

Olisinko hyvä kirpputorin pitäjä? Sitäkin olen miettinyt. Minua ärsyttäisi ihmisten saamattomuus pöydän siistimisessä tai muuten sekavassa myyntipöydässä. Ei, ei sekään.

No, entä joku tehdastyö. Saisin jurruttaa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen samaa palikkaa. Edestakaisin. Olkapäät kipeytyisivät. Tulisi asiaa työterveyteen. Liikarasitus. Ilmankin niissä on jo vanhoja vammoja.

Autonkuljettaja, siivooja, ruoanlaittaja, puualan työntekijä, kirjastotyöntekijä... näitä kaikkia on jo kokeiltu. Aikansa kutakin.

Erilaiset ja eri ikäiset ihmiset, heidän pariin olen jotenkin vaan ajautunut. Vaikka kuinka kerran eräs psykoloogi teki testejä ja sai minut testiensä perusteella ihan eri alalle. En tiedä, olisko kuitenkin kannattanut häntä kuunnella. Pässi!

Siis minä. Ei hän. Ehkä nyt olisin jossain kunnanvirastossa kirjurina ja laskisin koneella kirjaimia ja numeroita tulemaan, että kynnet vaan rapisisivat. Kävisin mukavassa ja siistissä työasussa korut kilisten päiväkahvilla tauoilla, söisin terveellisesti salaattia, polkisin työmatkat pyörällä ja olisin hieno asiakaspalvelija. Vastaisin puhelimeen ja pirauttaisin ehkä joskus takaisinkin.
Mitä luulet? Aika ruususelta kuulostaa... eikö niistäkin hommista jo nykyään ole Yyteitä. Kuka sitä nyt eläkkeelle asti samalla jakkaralla?


Olen alkanut miettimään, että se mitä olen luullut unelmaksi- ei ehkä sitä ole kuitenkaan. Kyläkaupan Kaisu, se se oli pitkään. Nykyään on isot Supermarketit sun muut. En minä haluaisi laajentaa. En. EN.


Olen alkanut luottamaan siihen, että kaikki järjestyy. 
Jos minun on määrä saada Veikkaukselta irtoropoja ja ostaa Marimekkoa, ehkä teen sen.
Mutta, sitä ennen voin elää ja nauttia. Elää unelmaa ja tehdä elämässä niitä ihan pieniä asioita. Niitä, joita tarvitsen kivijalkaan, jotta voin sitten alkaa toteuttamaan niitä SUURIA UNELMIA, (sitten kun voitan.)

Keskityn elämässä siihen, missä olen tällä hetkellä hyvä. 
Minkä osaan parhaiten, tunnen oloni turvalliseksi ja taloudellisesti sujuvaksi.
Siinä samalla voin unelmoida, katsoa ruohoa aidan toiselta puolen, kurkoitella melkein kuuseen ja antaa virran viedä.
Luotan siihen, että virta vie ja virta tuo... niinkuin Raikkukin sanoo.




Vaan olipa ihana kirjoittaa! 
Olisiko minun yksi unelma vielä toteutumatta? 
Kirjoittaja, kirjailija, sanailija, hyvä suustaan...ja kynästään.


Millaisista unelmista sinä rakennat elämäsi?


Osaisitko sinä sanoa, mihin minua vielä tarvittaisiin?
Mitä muuta sitä voisi vielä tehdä elämällään?