Liikunnallisia ajatuksia

Tarina oli tarkoitus kirjoittaa jo eilen, mutta siinä ilmeni kaikenlaista muuta ohjelmata, niin jäi kirjoittamatta...

Pääsette tekin nauramaan ja tuntemaan, millaisia tuntemuksia voi olla kun aloittaa liikunnan melkein nollasta tai ainakin ykkösestä. 

Minua nauratti niin eilen koko juttu, että kirjoitin alla olevan tarinan omille sivuilleni Faceen. :D

Ja alla oleva tarina on tosi...

Jostakin se on liikunta aloitettava...

Olin päättänyt lähteä tänään jumppaan, kun kerrankin pääsen. No, siinä meinasi jo lähtiessä mennä aika tärpille ja olenhan aloittanut tämän kiireettömän ajanjakson, joten päätin olla hätäilemättä ja tekemättä kiirettä. Ja sitä paitsi, oikeastaan tarvitsinkin ulkoilmaa...

Samalla muistin, etten ole aloittanut vielä hiihtokautta tällekään talvelle. Asia tuppasi jo ihan hävettämään ja päätin siltä istumalta nousta keittiöjakkaralle ja kaivaa monot naftaliinista eli eteisen kaapista. Suksethan meillä on voideltu jo alkutalvesta siltä varalta, että hiihtokausi pukkaa päälle hetkenä minä hyvänsä. Tosin sauvathan hain vasta eilen meidän kaukaisesta varastosta nyt kun sinne vihdoin pääsi jalan...

No, monot jalkaan, sukset autoon ja baanalle... Mietin, että Urjanlinnan tasaiset hiihtoladut kyllä houkuttaisivat, mutta päätin olla taloudellinen ja kannattaa oman pitäjän ja melkein naapurissa olevaa hiihtokeskusta hyväkseni. Saavuin kohteeseen, pari autoa... pahus... onko täällä muitakin hiihtäjiä.. Ei kuitenkaan ristin sielua missään, no ehkä ovat jo kiertämässä latua loppusuoralla (saan hiihtää rauhassa.)

Sukset jalkaan ja lähdin lykkimään. Noh, niinhän se lähti kulkemaan kuin vanhalla tekijällä ja lisäsin vauhtia. Ylämäessä tosin meinasi olla pientä lipsumista, mutta päätin ajatella positiivisesti: Mihinkään ei ole kiire, vaikka hankaat koko illan tätä mäkeä, etene rauhallisesti, ketään ei tule takaa ja mikä parasta LIHAKSESI tekevät TYÖTÄ!

Toista mäkeä kiivetessä kuulin suhinaa takaapäin ja päätin kääntyä katsomaan, josko siellä susi minua kirmaisi takaa (niitähän on siellä joka kerta, kun minäkin olen...)

Joku mies se vaan oli ja samalla ehdin jo ajatella, että onko tänne joku muukin hullu uskaltautunut tällä kelillä... vaikka toisaalta, koskaan ei kannata keliä syyttää. Aina on syitä olla liikkumatta, ajattelin. Ja mieskin oli päättänyt olla tuntematta minua ja keskittyi täysin eteenpäin viuhtomiseen, joten ei hätää. 

Valmistauduin viimeiseen ja tiukkaan laskuun. Pysähdyin mäen harjalle katselemaan räntäsateista ilmaa ja haaveilemaan jo kesästä ja frisbeegolfista. No niin, menet nyt ihan rauhallisesti ja meninhän minä. Vauhtihan kiihtyi jo alamäessä yli sallitun ja vaikka kuinka olin mäkihyppyasennossa menossa kohti alamäkeä ja tiukkaa kurvia...

Ja niinhän siinä sitten kävi, että juuri siinä tiukassa kurvissa oikea suksi lipesi ladulta ja menin niin sanotusti katon kautta ympäri!

Ihan varmaa suuntaa minulla ei vieläkään ole, miten päädyin siihen maahan ja aivan varma olen siitä, että jokainen ilmansuunta ehti näkyä siinä kääntyessä. Kuulin itseni sanovan ääneen ja topakasti: " Nyt äkkiä ylös!"

En tiedä miten pääsinkin niin sulavalinjaisesti ja nopeasti maasta ylös, kohensin pipoa ja katsoin kiireesti ympärille, ettei vaan kukaan nähnyt. Ketään ei näkynyt, edelleenkään.

Pientä olkapääkipua tuntien lähdin rauhallisesti lykkimään ja olin onnellinen, että tuli kuitenkin lähdettyä. Sisuhan siinä minulla vaan nousi!

Tulin kotia ja vaihdoin nastalenkkarit jalkaan ja lähdin lihaksia vetreyttävälle lenkille.

Ja mitä opimme tästä? Ole sisukas, älä anna periksi ja aina voit keksiä tekosyitä, miksi et lähtisi liikkumaan. Positiivisena opetuksena; Minulle tuli hyvä mieli, kunto koheni (ainakin hieman), joka tapauksessa lähdin ja kaupan päälle sain vaan lisäpontta liikkumiselle!

Ja vaikka illanpäälle ja tänään kylmävoidetta on mennyt ja muutama särkylääkekin, niin siltikin jaksaa vielä vähän naurattaa... 

Jos ei mitään tee, niin ei mittään koskaan sattuiskaan. :D

Että, semmoisia tunnelmia tänne! 

Olettekos te urheilleet?

Terveisin, Urheiluvammoista toipuva hiihtäjä