Elämäni Prinsessana ♥

Puhumattomuuden kulttuuri. 
Kiltin tytön syndrooma.
Suomalaisuus. 
Sisu.

Omista asioista ei puhuta muille.
Meillä ei lörpötellä.
Ei itketä.
Ei tarvi auttaa.

Tuntuuko sinusta tutulta?

Olin ajatellut kirjoittaa teille tänään siitä aiheesta, mutta joku sisälläni sanoo ettei kaikkea tarvitse kertoa muille. Silti päätin sivuuttaa aihetta.

Onko se vaan meidän suomalaisten ongelma, että asiat pysyvät omassa päässä. Niistä, vaikeistakaan ei puhuta muille. Korkeintaan yhdelle ja sillekin visusti vannotaan, ettei puhu eteenpäin. 

Omassa päässä on meneillään sellainen seilinki, että valtamerten laivatkaan eivät meinaa pystyä siellä seilaamaan. Toisena hetkenä se tuntuu taas kuin olisi aivan tyyntä ja ulapalla on vain pieni vene, mikä pysyy hyvin pystyssä.
Illan tullen tulee taas iso aallokko, rauhoittuen taas yötä kohden, kunnes taas aamuyön tunteina se nousee hirmumyrskyksi.
Aamupäivisin aallokko on rauhoittunut, mutta vienyt voimia niin että ei meinaa saada purjeita edes laskettua.

Olen yrittänyt tutkia tätä asiaa itseni ja muiden kannalta. 
Miksi tämä meidän kulttuuri on sellainen, että muille ei tartte huudella. Kyllä ne asiat lutviutuu, kun vaan tässä omassa päässä niin sovitellaan. Ei tartte kenenkään puuttua.

Itse olen huomannut, että tämä puhumattomuuden kulttuuri voi olla myös periytyvää, sukupolvelta toiselle. Tästä olen keskustellut usean ihmisen kanssa ja olemme todenneet samaa.

Olemme keskustelleet myös siitä, että sen voi myös lopettaa. Päättää omalta kohdaltaan. Lakata olemasta hiljaa. Kertoa asioista muille, niin ei tartte toisten arvailla.
Helpointa on tietenkin aina vastata: " Ei mikään!" " Mua mikään vaivaa!" 
Vaikka juurihan ajattelit, että kunpa toinen kysyisi mikä hätänä.



Itse olen huomannut, että asioiden kirjoittaminen ulos helpottaa. Asiat voi kirjoittaa itselle paperille tai antaa toiselle luettavaksi.Usein jo pelkkä kirjoittamisen aloittaminen selkeyttää omia ajatuksia ja valtamerten laivatkin alkavat tuntua todella pieniltä.

"Työllä ne on ennenkin murheet voitettu!"
Ennen oli ennen, ei ollut niin paljon aikaa pohtia kaikenlaista. Ei ollut erilaisia tukiverkostoja mitä nykyään on. Ehkä asiat puhuttiin, lyhyesti ja ytimekkäästi. Ehkä ne vaan tukahdutettiin työn teolla. 
Itse huomaan harrastavani ihan samaa perintöä. Vaikka omassa kodissani asioista on kyllä puhuttu. On saanut puhua ja on kuunneltu. Silti minustakin on tullut puhumaton.

Joskus tuntuu, että ihminen pystyy elämään aika monta personaa. 
*Sitä joka näyttää kaiken vahvan päällepäin, kertoo että kaikki on niiiiiin maan perusteellisen hyvin. 
*Sitä, joka itkeä tirauttaa, kun muut eivät näe.
* Sitä, joka huutaa asiat ulos ja ihmettelee kun kukaan ei ymmärrä sanoja.
*Sitä, joka ei puhu. Istuu hiljaa ja vakuuttaa kaiken olevan hyvin.
* Sitä, joka itkee ja nauraa vuoronperään.

Ja monta muuta...



Ehkä itsellekin työ on se paras lääke, mutta työn ulkopuolella pystyn hallitsemaan useita eri persoonia. Ihan mitä vain tarvitaan kenenkin kanssa. On myös tilanteita, että tekisi mieli sanoa toiselle, että on paha olla. Joskus tilanne vain vaatii olemaan hiljaa ja pidättämään itsensä hillittynä.
Entä, jos joskus tekisikin toisin?
Antaisi tulla kaikki tuutin täydeltä ja katsoisi miten muut reagoi. 
Ei, se ei sovi meidän kulttuurille. Ja sitä paitsi en voisi olla varma toisen reaktiosta. Minunhan pitää hallita sekin, että tiedän miten metsä vastaa kun sinne huudetaan.


Onko joka oireelle ja tapahtumalle pakko olla olla diagnoosi?
Kiltin tytön syndrooma. Masentunut. 

Voisiko tilalla olla hiljainen, mietteliäs, läheisyyttä kaipaava, rakkauden janoinen, läsnäolemista ja halausta vailla?

Olisiko silloin toisten helpompi ymmärtää, mitä ihminen oikeasti tarvitsee?
Luulen, että olisi. 
Jos osaisimme kertoa asiat näin suoraan, voisi meillä kaikilla olla paljon helpompaa. 



Joskus on vaan niin äärettömän raskasta olla vahva. 
Sellainen joka auttaa, kuuntelee ja on läsnä. 
Sellainen joka ymmärtää, venyy ja paukkuu. 
Kaipaako sitä minulta oikeasti kukaan vaan olenko vain itse ajatellut niin?



Oletteko koskaan ajatellut, miltä tuntuisi olla päivä ihan vaan Oman Elämänsä Prinsessana?
Minä olen ajatellut.
Ehkä sen voisi myös joskus toteuttaa. Siihen tarvitaan myös muita, jotka ymmärtävät sinua, Prinsessana. ♥


Joskus tuntuu, että jo pelkät arkiaskareet tuntuvat niin kovilta ja raskailta tehtäviltä. Mielessä olevat asiat, suru ja kaipuu vain eivät meinaa väistyä. Joskus tilalla voi olla myös katkeruutta, vihaa, inhoa ja kylmyyttä. Kaipuu siitä mitä toisella on ja minulla ei. Miksi en pysty sellaiseen mihin toinen. Onko minussa jokin vika vai olenko liian heikko.
Ehkä olenkin liian vahva.

Liian vahva, antamaan itselleni periksi. Ehkä olenkin itse itseni pahin vihollinen ja ruoskija. Ehkä en itse anna itselleni tilaa surra, olla sellainen kuin olen. Ehkä vika ei olekaan muissa.


Aihe oli raskas ja vaati äärettömästi rohkeutta kirjoittaa tästä. 
Yhtään kyyneltä ei tullut vaan tilalla oli oivalluksia, ajatuksia ja eheytymistä. 
Haluan vielä lopuksi kertoa, että halusin jakaa tämän aiheen siksi että joku muukin asian kanssa kamppaileva saisi tästä lohtua ja apua mietteisiinsä. Tiedän, että meitä vahvoja naisia on paljon. ♥

Minulla ei ole mitään hätää. Lähellä on ihana mies, perhe ja ystävät. Kun vain itse oppisin olemaan armollinen ja antamaan itselleni tilaa. Aina ei tarvitse jaksaa ja olla vahva. 
Ja aina pitää olla Toivoa.



Olisi mukava, jos voisitte jakaa tähän ajatuksianne.

Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Ihana, kun olette siellä ja minä täällä. ♥


Kommentit

  1. Hei, en ole aiemmin kommentoinut blogiasi, silloin tällöin seuraillut kyllä! Itse olen samaa puhumattomuuden ja tietynlaisen tunteettomuuden "ihannetta" hämmästellyt koko ikäni, itsekin samaiseen porukkaan kuuluneena kyllä ja kuvitellut, että se on oikea tapa elää ja toimia kunnes useita vuosia sitten havahduin oireilemalla fyysisesti, toistuvia masennusjaksoja ja viimeinen pisara oli se kun lapseni päiväkodin täti ihmetteli kun tyttäreni ei itke. Siinä hetkessä tajusin kasvattavani jo neljännessä sukupolvessa "vahvaa" naista ja ymmärsin, että jotain on muututtava! Omalla kohdallani se tarkoitti koko elämän uusiksi laittamista, avioero läheisriippuvaisesta parisuhteesta, burnout --> irtisanoutuminen työpaikasta, muutto uuteen kotiin jne. (Kaikkien ei tarvitse näin tehdä, minun oli pakko "pelastaa" itseni näin rajulla tavalla.

    Nämä kaikki olivat ulkoisia muutoksia, jotka eivät yksin muutosta tuoneet vaan ihan opettelemalla opettelin olemaan "heikko", pyytämään apua, kertomaan etten jaksa, tekemättä asioita jos voimavarat olivat loppuneet ja mikä kaikkein tärkeintä omalla kohdallani, opettelin itkemään ja sitä itkua piisasikin ja aluksi lapsetkin olivat tosi hämmentyneitä ja vähän peloissaan, että mikä hätänä, mutta tänä päivänä se on lähinnä vitsin aihe, että jaa, taas äitiä itkettää kun joku laulaa/nauraa/katsotaan ohjelmaa. Edelleen opettelen olemaan armollinen itselleni ja olemaan vaatimatta enempää kuin mihin pystyn. Luulenpa, että tämä on koko elämän mittainen projekti, ei vain itseni kohdalla vaan haluaisin myös auttaa teitä muita naisia niin lähellä kuin kaukaa olemaan armollinen itseä kohtaan. Näen lähipiirissäni paljon naisia, jotka ovat "sairastuneet" omaan vahvuuteensa, samanlaisia kuin itse olin/olen ja toivon niin kovasti, että voisin omalla esimerkilläni auttaa heitä oivaltamaan olemaan armollisia itselleen, rakastamaan itseään kaikkine heikkouksineen, koska totuushan on se, että kukaan ei voi rakastaa ja arvostaa sinua jos et itse rakasta ja arvosta itseäsi. <3

    Tosi hieno blogipostaus tärkeästä aiheesta! Ihanaa syksyn jatkoa!

    t. Merja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa mahtava kirjoitus, Merja! ♥
      Eikö olekin jännä juttu, kun itse luulee että se on ihan normaalia. :D
      Nyt minuakin jo naurattaa tämä juttu ja olen niiiin ylpeä, että kirjoitin aiheesta. Uskon, että meitä "vahvoja" naisia on paljon, mutta emme vain tule aina kuulluksi, juurikin sen vahvuutemme vuoksi. Olemme tottuneet pärjäämään ja asenteella " ei tartte auttaa..."

      Onneksi olemme oivaltaneet ja voimme kääntää tämän vahvuuden toisenlaiseksi vahvuudeksi. ♥

      Poista
  2. Kuulostaa tutulta...Lähi vuosina on ollut sellaisia asioita, joista en ole halunnut puhua kellekkään. Nyt alan hiljoitellen toipua siitä...Mukavaa iltaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että alat eheytyä. ♥
      Mukavia päiviä sinullekin!

      Poista
  3. Hieno kirjoitus ja niin totta, monesta kohdasta tunnistan itseni, onvaan jaksettava ja oltava vahva, koska???? Niin, miksi? Meillä on ollut surua ja murhetta elämässä, niitä on vaikea jakaa, edelleen, mutta pikku hiljaa olen yrittänyt opetella kertomaan, että nyt en jaksa, tarvitsen apua. Kotoa on perittynä asenne, että asiat pidetään itsellä ja on vain jaksettava... Toivottavasti omille lapsille osaisin opettaa uudenlaisen tavan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hienoa, että sinullekin on tullut oivalluksia. ♥

      Poista
  4. Tuota vaikenemisen kulttuuria vastaan kannattaa taistella. Olen ollut pienestä pitäen ulospäin suuntautunut, herkkä ja avoin. Sukuni etupäässä piti sitä raivostuttavana ja jo lapsena sain kommenttaja suulaudestani ja elämänohjeita vaikenemiseen. Olin myös mestari saamaan jälki-istuntoja. Hankala yhdistelmä opettajille, kun keskiarvoni oli aina yli ysin ja käytös TYTÖLLÄ kasi- hih!
    En vaiennut. Onneksi, sillä teen nytkin työtä, jossa puhutaan ja avataan puheen voimin solmuja. Vaikeneminen ei ole kultaa. Vaikeneminen voi pahimmillaan estää onnellisuuden...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kirjoitettu! ♥
      Viimeinen lause on kyllä niin totta.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kirjoitit! Ajatukset lämmittävät sydäntäni!

Suositut tekstit