Elämäni numerot

Näin mehtapirtti@blogspot.fi tällaisen hauskan elämäni numerot jutun ja ajattelin rääpäistä tämän tännekin... minullahan ei ole nyt syntymäpäivää, mutta haitanneeko tuo nyt mittään... ;)


1. Minulla on yksi elämä, jonka aion elää tästä eteenpäin rauhallisemmin ja sitä arvostaen.

2. Kaksi on onnenlukuni ja kaksin aina kaunihimpi...

3. Meitä on kolme perheenjäsentä: Calle Aukusti, mieheni ja minä.

4. Meillä on neljä ulko-ovea. Minulla on aina iltaisin hommaa, kun varmistelen niiden olevan lukossa...



5. Viisivuotiaana aika oli eri mukavaa, kun ei tarvinnut oikein kantaa huolta mistään. Eka kerran muuten muistan vastanneeni lankapuhelimeen ja olihan se jännää... ja muistan vielä, että se oli tätini joka soitti! ;)

6. Meidän saunan lauteille mahtuu hyvin kuusi naista saunomaan. Olemme joskus testanneet ja sopu sijaa antoi. Ja olihan meillä mukavaa! (no, ehkä vähän ahdasta...)

7. Kun täytin 7-vuotta Kaisa-mummuni kuoli. Hän oli minulle rakas ja muistan vieläkin, kun istuin hänen sylissään kiikkutuolissa syöden mansikkavaahtovanukasta, mikä oli silloin lempparini.
Samana vuonna aloitin myös koulun.

8. Kahdeksan vuotiaana osasin jo lukea todella hyvin ja siitäpä se lukeminen ja kirjoittaminen sitten sai alkunsa.

9.  Yhdeksän vuotiaana minulla oli pitkät hiukset joista vieläkin haaveilen, sinnikkäästi näitä kasvattaen...

10. Kymmenen vuotiaana pääsin enoni perheen kanssa Tampereelle monen päivän reissulle. Olihan se jännää olla monta päivää ilman vanhempia ja taisihan siellä vähän koti-ikäväkin olla.

11. Yksitoistavuotiaana  olin hevostyttö ja kävin tallilla hoitamassa hevosia. Kerran putosinkin hevosen selästä, mutta siitäkin selvittiin.

12. Kaksitoistavuotiaana oli jo aika teini... voi parahdus sentään sitä aikaa! :D

13. Ollessani 13 ja risat päälle aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

14. Neljätoistavuotiaana minulla meni lujaa... :D

15. Viisitoista kesää... oi sitä aikaa, olihan siellä mukaviakin muistoja vaikka osa olisi kyllä saanut jäädä tekemättä...

16. Kuusitoistavuotiaana aloitin ammattikoulun Hotelli-, ravintola- ja suurtalousalan linjalla ja muutin kotoa pois.

17. Seitsemäntoistavuotiaana olin jo varma, että tämä ei ole minun juttu...

18. Ja kahdeksantoista toi mukanaan monenlaista... ajokortin ja erilaisen vapauden, mutta paljon myös vastuuta ja vaarallisia tilanteita... ;) Kävin muuten myös ensimmäistä kertaa elämässäni Helsingissä! ;)

19. Taisin olla silloin jo työelämässä... eli yhdeksäntoistavuotiaana tein monenlaisia työhommia lastenhoidosta puualan töihin. Aloitin koulunkäyntiavustajan työt.

20. Kaksikymmentä, tasaluku. Hain monenlaista paikkaa elämässäni. Töissä edelleen... Muutimme mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen omaan kotiin.

21. Kaksikymmentäyksi... ei tainnut olla mitenkään merkittävä vuosi. Vaihdoin työpistettä ja opiskelin koulunkäyntiavustajaksi työnohessa.

22. Olinhan jo aika emäntä! ;) Kaksikymmentäkaksi vuotiaana valmistuin koulunkäyntiavustajaksi ja olihan se juhlallista. No jaa... jälkeenpäin ajateltuna eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Työt jatkuivat samalla tavalla oli papereita tai ei, ehkä tietoa oli päänupissa vähän enemmän. Taidettiin taas muuttaa...

23. Hmm... onpas tämä nyt vaikeaa muistella asioita... ihan kuin ei muistaisi mitään... Kyllä minä töissä olin ja sitä rataa... Niin ja kaksikymmentäkolme on jännittävä päivä, kun on vain yksi yö jouluaattoon! ;)

24. Jouluaattopäivä! Se tulee aina mieleen numerosta kaksikymmentäneljä. Vaikka en ole kovin jouluihminen, niin aina sitä vähän pitää hössöttää...

25. Puolet viidestäkymmenestä... Silloin tuntui, että olenko jo hiiirrrmuisen vanha ja aikuinen ja ja ja...


26. Valmistuin lasten ja nuorten erityisohjaajaksi työn ohessa opiskellen... No olihan sekin hullun myllyn aikaa... suoritin siinä samalla monta muutakin kurssia ja avoimen yliopiston juttuja... olikohan nekin pakko kaikki tehdä samaan aikaan...

27. Oltiin taas muutettu, vanhaan omakotitaloon. Olihan se juhlallista päästä pois rivitaloelämästä ja maaseudun rauhaan. Olihan muuten jännä joskus iltasella huomata, kun lehmä kurkki olohuoneen ikkunasta sisälle... :D Siinä niitä sitten "metsästettiin" kesäyönä naapurin lehmiä... tai hiehoja ne taisivat olla. Ai, niin... mentiin muuten kihloihin!

28. Tää olis jo hirveen vanha... ikäkriisiä pukkasi. Apua kolmekymmentä lähestyy ja mittään en ole vielä saanut aikaan... Calle Aukusti tuli perheeseemme...

29. Ja edelleen... vielä pahempaa... kyllä mää oonkin vanaha... ja mittään ei oo tapahtunu...

30. Tadaa! Kolmekymmentä vuotiaana menin naimisiin, aloitimme rakentamaan omaa taloa ja muutenkin elämä alkoi näyttää olevan aika mallillaan. Kun vain jaksaa odottaa, on kärsivällinen, malttaa, odottaa ja jaksaa... niin kyllä sitä näkkyy tapahtuvan, kaikki sitten kertaryssäyksellä!

31. Ja olinhan mää nyt rouva. :) En kyllä ole koskaan tykännyt siitä nimityksestä, ihmisenä en ole muuttunut siitä siihen. Mutta, onhan tämä ihan mukavaa silti. No, me sitten pykästiin se talo siinä vuoden aikana omin kätösin ja muutaman muun apupojan kanssa. Olihan se kova vuosi, mutta kyllä se kannatti!

32. Ikäkriisistä ei ole tietoakaan ja enhän mää mikkään vanaha oo. :) Onhan tässä nyt mukava asustella omassa tuvassa... tosin koko ajan mietin mitä alkaisin isona tekemään... Aloitin syksyllä lähihoitajaopinnot vaikka kyllähän se sisustuspuoli ja kaikki sellainen värkkääminen ois se mun juttu, mutta joskus on mentävä järjen verran edellä... ainakin täällä "mehtäperällä..." sisustella voi sitten muutenkin.


No olihan siinä pohtimista. Ei ihan käynyt kuin Strömsössä tuo jutun kirjoittaminen. Näin kun ajattelen, niin eihän tuossa kahden- ja kolmenkymmenen välissä ole tapahtunut oikein mittään! Tai siltä minusta tuntuu, vaikka onhan siinä oikeasti ollut monenlaisia asioita.
Mutta, mietippäs sitä, miten hienoa sitä on olla alle 10-vuotias!
Minullakin on ollut niinkin jänniä asioita kuin puhelimeen vastaaminen ja ensimmäinen reissu ilman vanhempia kauempana. Kyllä sitä on ollut pienet ilot ihmisellä siihen aikaan.

Eihän sitä nyt aikuisena ole ennää mittään noin jänniä juttuja. Kaikki pitäis olla niin suurta ja hienoo, että tapahtus jottain...

Huh huh! No, semmoistahan se elämä tieten on. Sitten kun sitä on taas vanaha, niin alakaa arvostammaan niitä pieniä asioita uudestaan.